Mistä manifestointi alkaa? Näin muutat elämäsi suunnan

Moni odottaa elämässään kauhusta kankeana seuraavia käänteitä.

Niin odotin minäkin. Mutta en enää.

Nykyään odotan jotain aivan muuta – kiitos manifestoinnin.

Vuosi sitten tähän aikaan elin todellista käänteiden kevättä. 

Suunnittelimme kuvausryhmän kanssa matkaa Yhdysvaltoihin, missä tulisimme kuvaamaan Ylen Manifestoijat -sarjaa.

Yhtenä sarjan päähenkilöistä minun tarinani huipentuisi jälleennäkemiseen isäntäperheeni kanssa. Sen perheen, jonka luo päädyin asumaan toiselle puolelle maailmaa vain 16-vuotiaana.

Koko unelman piti olla mahdotonta köyhän alkoholistiperheen lapselle, jonka isä joi nekin rahat, jotka piti käyttää suihkun rakentamiseen. Siksi meillä kotona oli koko lapsuuteni ajan suihkun tilalla lautakasa.

Millä ihmeen ilveellä sellaisen perheen tyttö olisi lähtenyt vuodeksi asumaan Jenkkeihin ja toteuttanut Amerikan unelmansa? Ei millään.

Siitä jaksoi myös äitini muistuttaa:

"Mahdottomista asioista on turha jankuttaa."

Itsepäisyyttä – vai manifestointia?

Oli se sitten itsepäisyyttä – tai manifestointia, kuten myöhemmin oivalsin – pidin silti unelmastani kiinni ja toimin sen mukaisesti.

Niin olen tehnyt useasti vuosien varrella, vaikka todennäköisyydet ovat olleet toteutumista vastaan.

Vaikka en koskaan ollut se tyttö, jota vanhemmat olisivat kannustaneet unelmoimaan isosti, minä halusin erilaisen elämän. Sellaisen, jossa unelmat oli tehty toteutettaviksi ja elämä elettäväksi parhaalla mahdollisella tavalla. Aidosti nauttien.

Sen sijaan, että eläisin sosiaaliturvan tuilla, leipäjonoissa ravaten tai pitämällä vanhoja vaatteita vuodesta toiseen, halusin, että minulla olisi varaa valita.

En halunnut päätyä ratkaisuihin rahan puutteen johdosta, vaan kyetä oikeasti nauttimaan elämästä. Ilahduttaa ystäviäni tarjoamalla ruuat tai mennä hierojalle kun hartioita särkee. Ostaa vanhaa tai uutta, mutta valita itse. Ilman, että koko ajan pitäisi laskea paniikissa riittääkö rahat kaikkeen.

Mikä oikeasti muutti suunnan

Siinä missä ennen odotin kauhusta kankeana, mitä kamalaa seuraavaksi tapahtuu – koska olin lapsesta asti oppinut pelkäämään pahinta – nykyään suhtaudun elämään eri tavalla.

Enää en odota, mikä kaikki voi mennä pieleen. Odotan, mitä kaikkea hyvää voi tapahtua.

Siitä on kiittäminen manifestointia.

Se ei kuitenkaan tarkoita, että istuisin aloillani odottamassa, että unelmani toteutuvat itsekseen. 

En "toivo ja odota", vaan teen päivittäin asioita, jotka auttavat aivojani tukemaan minua matkallani kohti niitä päämääriä, mitä elämässä vielä haluan kokea, elää ja toteuttaa. 

Kun nimittäin toistaa sinnikkäästi oikeita asioita, voi nähdä unelmiensa toteutuvan kuin ihmeen kaupalla. Aivan kuten se 16-vuotias Mia, joka löysi itsensä yläasteen jälkeen Jenkeistä...

...tai se Mia, joka tänä päivänä auttaa manifestointivalmentajana muita tekemään saman.

Mistä manifestointi siis alkaa?

Se alkaa siitä, ettet suostu uskomaan, että mahdoton on mahdotonta.